Oli sumuinen lokakuun aamu, heräsit katseessasi mitäänsanomaton ilme..

Päivän mittaan se ilme vaihteli surullisen ja masennuksen väliä.

Olinko tehnyt jotain? Olinko satuttanut sinua sanoillani?

Vai olitko sinä kyllästynyt minuun? Olinko minä sinulle tänään vain pelkkä epävireinen sävel?

 

Illalla halusit puhua, en vain keksinyt mistä.. en, ennen kuin aloitit.

Sanoit rakastavasi minua, mutta suusi ei hymyillyt niinkuin yleensä.

Sanoit ettet pärjäisi ilman minua, mutta jokin sinusta halusi päästä irti kahleistaan.

Sanoit että huomenna kaikki olisi paremmin, mutta aamulla kun heräsit tuijotit tyhjyyteen.

Siitä oli tullut toinen maailmasi parin päivän aikana.

 

Sinä iltana kaikki tapahtui kuin lasiselle veistokselle joka särkyy kohdatessaan asfaltin.

Sanat.

Eivätkö sanat voi satuttaa?

Voivat. Ne ovat ruoskanisku sydämeen.

Sinä lähdit.

Sanoit haluavasi pitää taukoa, mutta kasvosi kertoivat muuta.

Sinun kasvosi halusivat löytää sen kadonneen onnen, jota et enään löytänyt minulta.

 

Käperryin makuuhuoneeni synkimpään nurkkaan itkien.

Halusin piiloutua maailmalta, vaikka se oli jo lyönyt minua.

En syönyt, en nukkunut kunnolla.

Itkin vain katsoen kuvaasi vierelläni.

En osannut lähteä enää omasta häkistäni..